Taalla ollaan vihdoinkin Okongon Agricultural Collegessa. Punaisella, viime vuosituhannelta olevalla, ilmastoimattomalla Hiacella tulla puhalsimme hiukset pollyten 800 km 10 tunnissa, viisi pysahdysta tehden. Meidan neljan  ja meidan neljan matkalaukkujemme lisaksi autossa oli 7 paikallista, (no tosin 1 oli pieni tytto, joka yhtaan kitisematta sieti koko koitoksen) seka heidan matkatavaransa. Tiet ovat kaksikaistaisia 120 km:n tuntinopeudella varustettuja, mutta kukaanhan ei paivasaikaan aja nopeusrajoitusten mukaan. Joten emme mekaan - vain yksi pieni jyrsija sai surmansa. Paikalliset, koulun tyontekijat: Veikko ja Johannes vuorottelivat kuskeina. Mutta etupenkilla istuessani tunsin olevani kuitenkin kuin Meryl Streep "Minun Afrikka"-elokuvassa, nakymat olivat sen verran upeat. Namibiassa tahan aikaan maisema on vihreata.

Ennen Okongoon lahtoa byrokratia pyoritti Windhoekissa meita kahden paivan ajan ja lopuksi ihan selvisikin miksi meidan piti kaikissa virastoissa kayda. Etta opiskelijat saivat viisumin, jonka avulla he voivat reissata naapurimaissa. Kavimme mm.  Home officessa, joka ilman suhteita on, kuulemma, tekematon paikka. No meilla oli. Yliopistolla istuimme rekisteroitymassa 3 tuntia, eika taideta vielakaan olla rekisteroityja.

Mutta taalla ollaan ja mukavaltahan taalla nayttaa!

PS. Hiacesta on myos kuva!